Some = Sosiaalinen media
Jäin tässä pohtimaan aikaa ennen kuin hankin itselleni älypuhelimen. Pärjäsin perinteisellä näppispuhelimella oikein mainiosti. Minulle riitti, että puhelimella sai lähetettyä tekstareita ja soitettua. Eihän silloin vielä puhelimissa paljoa muuta ollutkaan. Olinkin aika haka naputtamaan viestejä joista sain välillä kuullakkin että ”taasko sä naputat”. Tästä kaikki varmasti sai alkunsa, silloin ei tullu kuitenkaan puhelimen ääressä roikuttua monen montaa tuntia. Hetkiä vain. Kamera oli huono mutta en silloin välittänyt siitä.
Vanha
puhelimeni sanoi sopimuksensa irti. Oli pakko hankkia uusi puhelin.
Silloin päätin siirtyä itsekkin älyaikaan. Pahin aalto oli
sopivasti mennyt jo ohitse niin pystyin hyvillä mielillä siirtymään
ettei tarvinnut mennä massan mukana. Välillä ollut kausia kun
pidän kiinni siitä mitä itse haluan mutta myös niitä että on
helpompi olla kuin muut ja piiloutua massaan. Kasvamista ihmisenä.
Tykästyin
uuteen puhelimeen todella paljon. Alkuunhan se oli outoa näpyttää
näyttöä kun ei ollut fyysistä näppäimistöä. Äkkiä siihen
tottui. Oli hauska huomata kuinka pienet taaperot selaili puhelinta
paremmin kuin jopa aikuiset. Heille se oli niin luontevaa ja helppoa.
Ajattelin
myös että ”vaihdan puhelimen sitten kun tunnen itseni
yksinäiseksi”. Että puhelin helpottaisi yksinäisyyden tunnetta?
Noh voihan sen niinkin ajatella. Varmaan enemmän se, että kaverit
siirtyivät käyttämään Facebook Messengeriä sekä Whatsappia
niin olihan se vähän vanhan aikaista laittaa tekstaria. Kukin
tavallaan. Mutta niinhän siinä kävi että tipahdin siihen massan
vietäväksi.
Lopulta se suurin käänne oli kun muutin puolisoni kanssa toiselle paikkakunnalle, tänne Turkuun jossa edelleenkin asumme (yksi parhaimmista päätöksistä ellen sanoisi!). Puolison serkku perheineen asusteli täällä ja saimme heiltä paljon tukea uuden elämäntilanteen edessä. Mutta kieltämättä ensimmäistä kertaa tuntui että on todellakin yksin kaiken uuden kanssa. Olihan minulla puolisoni mutta sukulaiset, kaverit ja ystävät jäivät Lahteen. Silloin takerruin ensimmäistä kertaa puhelimeen kiinni ja pidin yhteyttä paljon. Se helpotti sitä kaipuuta ja muutoksen tuskaani.
Vaikka
nyt on saanut jo ihania ystäviä ja kavereita niin silti sitä
edelleen roikkuu liikaakin puhelimessa. Pitää selata Facebookia ja
Instagramia. Pitää päivittää, pitää olla somessa, pitää olla
olemassa. Olla olemassa? Ihan kuin se, että päivittää someen
jokaisen liikkeen ja tapahtuman niin tarkoittaa että on olemassa.
Miten ennen pärjättiin ilman tätä jatkuvaa ”ota kuva ota kuva
ota kuva” -meininkiä. Noh, ennen oli asiat toisin.
En ole yhtään sen parempi ihmisenä. Tykkään julkaista kuvia, kertoa missä mennää ja mitä tehdään. Kuvat tuovat itselle paljon muistoja. Ikuistettuja hetkiä. Tietysti vielä kun aloitin pitämään tätä blogia niin vaatii enemmän työtä että tulee julkaistua tekstejä ja kuvia. Eihän välttämättä kovin moni löytäisi lukemaan blogiani, jos en siitä mitään laittaisi someen. Some on kanava ja väylä itsensä ilmaisemiselle.
En ole yhtään sen parempi ihmisenä. Tykkään julkaista kuvia, kertoa missä mennää ja mitä tehdään. Kuvat tuovat itselle paljon muistoja. Ikuistettuja hetkiä. Tietysti vielä kun aloitin pitämään tätä blogia niin vaatii enemmän työtä että tulee julkaistua tekstejä ja kuvia. Eihän välttämättä kovin moni löytäisi lukemaan blogiani, jos en siitä mitään laittaisi someen. Some on kanava ja väylä itsensä ilmaisemiselle.
Siitä
tulee niin hyvä mieli, kun joku huomaa. Joku reagoi. Joku kehuu.
Siitä saa paljon virtaa. Se tuottaa inspiraatiota. Inspiraatiota
tuottavat myös toisten mahtavat ja kauniit kuvat. On hienoa nähdä
miten ihmisillä menee. Missä kaikki menevät. Mitä tekevät.
Varsinkin treenijuttuihin tuntuu etten kyllästy koskaan. Aina on
mageempia saavutuksia, treenivaatteita, kovempia tavoitteita. Se
antaa motivaatiota itseä jatkamaan. Itseä olla mukana. Olla
olemassa.
Kohtuus
kaikessa. Haluan hetkiä elämässä, joissa voin olla ilman
puhelinta. Voin olla? Ihan kuin tähän tarvittaisiin lupa. Tarvitsen
tähän luvan itseltäni.
Haluan kulkea pitkin metsäpolkuja ja vain aistia miltä nyt tuntuu. Kuunnella lintujen laulua, ihastella luonnon kauneutta. Tutkailla ja kuulostella tulevaa kevättä. Haluan myös antaa itselleni luvan vain olla. Ilman sitä jatkuvaa someähkyä mikä painaa välillä päälle. Haluan myös antaa aikaa koiralleni. Että voimme yhdessä tehdä asioita, treenata tai vaan tallustaa metsässä ilman kiirettä. Tumppi rakastaa kun saa minulta täyden huomion. En halua metsässä ihmetellä mitä puhelimeen nyt pirahti. Kyllä kaiken ehtii katsoa myöhemminkin. Tottakai akuutit puhelut ovat eri asia. Mutta ei maailma kaadu siihen, kun ottaa hetken vain itselleen.
Samoja
asioita haluan antaa myös puolisolleni. Sen, että olen läsnä.
Kuuntelen kun hänellä on minulle kerrottavaa. En tuhlaa yhteistä
hetkeä tuijottamalla puhelintani, jolloin puolet asioista menevät
hienosti ohise. Haluan olla tässä ja nyt. Edes sen hetken. Pienen
hetken.
Some on
tärkeä juttu nykypäivänä. Mutta se ei saa olla liian tärkeä,
ettei ole enää aikaa olla läsnä läheisten kanssa. Tai
lähimmäisten. Jos lähimmäinen tarvitsee apua, oletko liian
kiireinen auttaaksesi? Viekö some kuitenkin enemmän sinua, kuin
haluaisitkaan?
Terkuin
Hanna ja
Tumppi
Hyvä teksti ja erinomainen aihe! Olen monesti pohtinut samoja asioita.
VastaaPoistaKyllä sitä huomaa, että ihmiset usein keskittyy liikaa internetin maailmaan sosiaalisessa tilanteessakin.
Miksei voi vain nauttia toisen seurasta, eikä näpertää puhelinta?
Siitä syystä, mulla ei esim. ole instagramia, vaan perus face ja whatsapp.
Onhan se kurjaa kun tapaa kavereita ja sitten kulutetaan aikaa näpertämällä puhelinta. Ihmiset viettää enemmän aikaa puhelimen äärellä kuin oikeiden ihmiskontaktien kanssa. Suorastaan surullista. Eihän puhelin koskaan korvaa oikeita hetkiä ystävien seurassa.
PoistaItse olen tykännyt Instagramista. Saa jotenkin helpommin jaettua kuvia. Mutta onhan näitä vielä Twitter ja Snapchat, joihin en ole tutustunut. Kukin tavallaan.