Ajatuksia tästä kaikesta

Hetki sitten oli vielä lunta, kunnes maailma muuttui..

Kyllä nyt on kertakaikkisesti mennyt kaikki aivan sekaisin ja uusiksi. Koko maailmassa. Enpä olisi osannut ikinä ajatella, että näin voi päästä käymään. Tässä tämän kaiken näkee, miten haurasta kaikki lopulta on. Kun mikään ei olekkaan enää itsestään selvää. Kaikki voidaan yllättäen ja aivan varoittamatta viedä.

Tuntuu niin käsittämättömältä miten tämä järisyttää koko maailmaa ja koko Suomea. Ei olla enää se turvallinen lintukoto. Enkä nyt ole täysin siinä illuusiossa enää elänytkään, sen verran lähelle kolahti silloin Turussa kesällä 2017.. Miten lähellä oli, etten juuri kyseisenä päivänä lähtenytkään Turun torille kahville vaan lähdinkin muualla käymään silloin. Kaikki on lopulta niin pienestä kiinni, yhdestä hetkestä ja yhdestä valinnasta. Mutta tämä näkymätön uhka on jotain sanoinkuvaamattoman kauheeta.

Se tunne siitä ajatuksesta edes mennä tällä hetkellä sinne omaan lähikauppaan, on pysäyttävää. Kyllä sitä miettii, että onko oikeasti tarve nyt mennä vai pärjäänkö näillä mitä on. Onko pakottavaa syytä. Autan kyllä, jos joku tarvitsee kauppaostoksiin apua.

 

Kukat kukkii, kaikesta huolimatta

Itse olen saanut viettää kotona nyt roppakaupalla aikaa, ennen tätä kaikkeakin. Tuntui, että mikäs tässä, kotona on hyvä olla siinä omassa kuplassa. Se kaoottinen tunnelma kaupassa oli pysäyttävää. Se pelko, ahdistus, epävarmuus. Kun yht'äkkiä kaikki ihmiset ympärillä olisivatkin vihollisia. Se tuttu ja turvallinen oli muuttunut.

Kuinka niin monet toivoivat sitä vähemmän kiireistä elämää. Sitä, että kumpa olisi enemmän aikaa vaan olla. Tai en enää tiedä, kaivattiinko sitä oikeasti. Vai kaipasiko sitä meidän mieli ja keho. Sitä, että kumpa osaisimme ajoissa vetää oman elämämme käsijarrua ja pysähtyisimme oikeasti olemaan enemmän läsnä. Kun koko maailma vetää jarrua, niin väistämättäkin kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Tunsin itse, että juuri kun olin saanut elämääni kaiken ja pala palalta uusia juttuja alkoi löytymään niin ei, kaikki on tauolla. Mutta silti koen, että omassa elämässäni asiat meni niin kuin kuuluikin. 

Tässä muutama esimerkki:

 

• Muutin juuri lähemmäs sukulaisia, jotta voisin olla enemmän avuksi. Nyt apuani tarvitaan ja olen henkisesti myös lähempänä. 
   
• Sain laajan verkoston blogiyhteisön kautta, jota tunnen nyt tarvitsevani ja saan vertaistukea. Tuntui hyvältä tuntea, etten ole yksin vaikka olemmekin erillään. Meidän oli myös tarkoitus toteuttaa blogitapaaminen, mutta syystäkin sitä siirrettiin tulevaisuuteen. Turvallisuus ja terveys menee kaiken edelle.
  
  

• Löysin pitkästä aikaa kipinän liikuntaan ja yhdessä tekemiseen, mutta sekin meni syystä tauolle. Ainahan voi kotijumppailla..
   
• Kaiken keskellä minulla on alkamassa uusi työ ja jännityksellä odotan, mitä kaikkea se tuokaan mukanaan. 
  
  
   

Kerran pääsin kokeilemaan sählyä

Olen kokenut, että tämä kolautti ja kovaa, mutta vaikutti aika vähän omaan arkeeni. Olin muutenkin ollut nyt enemmän kotona, käynyt lenkillä lähimetsässä ja juonut päiväkahvit. Voin sanoa, että elämäni tuntui toisinaan tylsältä. Olen kuitenkin luonut arkeeni ne omat rutiinit, jotka tuovat turvaa. Olisin vaan kovasti halunnut käydä vaikka edes kaverin kanssa kahvilla, mutta nyt ei voi. Tuleva työ tulee vaikuttamaan omaan arkeeni, en vaan tiedä vielä miten kaikki tulee menemään. Tässä on niin lyhyessä ajassa tapahtunut isoja muutoksia ja rajoituksia, että kaikki on itselle yhtä suurta kysymysmerkkiä.

Päiväkahvi ja samalla pientä puutarhasuunnittelua

Toivon kipinä on, että saisimme tämän kaiken yhdessä nyt kuriin ja elämän jälleen tasapainoon. Silti haluan uskoa, että voimme myös oppia tästä jotakin. Kaiken kauheuden keskellä meillä on tilaa nyt pysähtyä. Tilaa pohtia omia arvojaan ja miettiä, mitkä asiat elämässä ovat oikeasti tärkeitä. Millä asioilla on oikeasti merkitystä.

Silti toivon, että kaiken jälkeen voisimme palata siihen tuttuun ja turvalliseen, tavalliseen arkeen. Tavallinen arki kuulostaa nyt niin kauniilta. Mutta mikä se tavallisuus on tämän jälkeen, se tulee olemaan myös iso kysymysmerkki.

Kun voiko asiat vaan hyppää taas siihen samaan rattaaseen ja oravanpyörään. Otetaanko tästä oppia ja kehitytään ihmisinä, vai mitä tulee tapahtumaan. Pääsisimmekö lähemmäs luontoa ja alkaisimme kunnioittamaan enemmän luonnon hyvinvointia, kaikessa siinä mitä teemme. 

Lähimetsä on meille tärkeä

Haluan toivottaa teille kaikille paljon voimia ja tsemppiä. Jokainen kokee tämän tilanteen omalla tavallaan ja omalta osaltaan. Tämä kaikki muuttaa arkeamme eri tavalla. Mutta silti kaikkien arki joutui muutokseen.

Toivotan tsemppiä kaikille perheellisille arjen tasapainon löytämiseen. Etätyöläisille ja -koululaisille paljon voimia ja tsemppiä uuden edessä. 

Paljon voimia myös hoitoalan työntekijöille, olette korvaamattoman tärkeitä, nyt ja aina. 

Kaikille meille voimia, kun yhdessä tätä nyt elämme.

Yhdessä olemme tämän kohdanneet. Tämä tuo meille sitä kaivattua me -henkeä. Samaan aikaa olemme enemmän läsnä toisillemme, etäällä mutta silti niin lähellä. 

 

Aurinko paistaa vielä

Pakko silti myöntää, että kyllä tämä kolauttaa ja kovaa. Jokaista yksilönä, ihmisenä, yhteisönä. Niin yrittäjiä, palveluntuottajia, matkaajia, eri alojen työntekijöitä, koululaisia, opiskelijoita, senioreita, perheitä.. Aivan kaikkia. Tämä laittaa meidät aivan uuteen tilanteeseen, jossa on pakko miettiä vaihtoehtoja. Nyt nouseekin esiin se vaihtoehtoinen tapa toimia sekä somen että Internetin mahdollisuuksien hyödyntäminen. Itse olen ainakin helpottunut siitä, että on olemassa nyt se some, jolla pitää yhteyttä. Että tässä koko maailmassa on yhteinen yhteydenpitotapa. Tämä kun koskettaa meitä kaikkia, aivan koko maailmaa.

Onneksi meillä on kuitenkin hyvät olosuhteet täällä Suomessa. Kun ruokaa riittää ja vesi sekä sähkö toimii niin olosuhteet on kaikesta huolimatta suhteellisen hyvät. Arvostus nousee näiden perusasioiden äärelle. Toivon myös, että perheet lähentyvät ja viettävät yhteistä aikaa lämmöllä.

Hymyily antaa voimaa <3

Toivotan suuresti kaikille tsemppiä ja voimia! 

Pysykäähän terveinä ja turvassa <3 

Yhdessä me tästä selvitään! <3

Terkuin

Hanna ja Tumppi

Seuraa meitä!

Instagram

@hannahtuulia

Facebook

Aktiivista elämää sohvaperunan kanssa

Bloglovin'

Aktiivista elämää sohvaperunan kanssa

Päijät-Blogit

Instagram

@paijatblogit

Facebook

Päijät-Blogit

Somen vanki

Some = Sosiaalinen media

Jäin tässä pohtimaan aikaa ennen kuin hankin itselleni älypuhelimen. Pärjäsin perinteisellä näppispuhelimella oikein mainiosti. Minulle riitti, että puhelimella sai lähetettyä tekstareita ja soitettua. Eihän silloin vielä puhelimissa paljoa muuta ollutkaan. Olinkin aika haka naputtamaan viestejä joista sain välillä kuullakkin että ”taasko sä naputat”. Tästä kaikki varmasti sai alkunsa, silloin ei tullu kuitenkaan puhelimen ääressä roikuttua monen montaa tuntia. Hetkiä vain. Kamera oli huono mutta en silloin välittänyt siitä.

Vanha puhelimeni sanoi sopimuksensa irti. Oli pakko hankkia uusi puhelin. Silloin päätin siirtyä itsekkin älyaikaan. Pahin aalto oli sopivasti mennyt jo ohitse niin pystyin hyvillä mielillä siirtymään ettei tarvinnut mennä massan mukana. Välillä ollut kausia kun pidän kiinni siitä mitä itse haluan mutta myös niitä että on helpompi olla kuin muut ja piiloutua massaan. Kasvamista ihmisenä.  

 

Tykästyin uuteen puhelimeen todella paljon. Alkuunhan se oli outoa näpyttää näyttöä kun ei ollut fyysistä näppäimistöä. Äkkiä siihen tottui. Oli hauska huomata kuinka pienet taaperot selaili puhelinta paremmin kuin jopa aikuiset. Heille se oli niin luontevaa ja helppoa.

Ajattelin myös että ”vaihdan puhelimen sitten kun tunnen itseni yksinäiseksi”. Että puhelin helpottaisi yksinäisyyden tunnetta? Noh voihan sen niinkin ajatella. Varmaan enemmän se, että kaverit siirtyivät käyttämään Facebook Messengeriä sekä Whatsappia niin olihan se vähän vanhan aikaista laittaa tekstaria. Kukin tavallaan. Mutta niinhän siinä kävi että tipahdin siihen massan vietäväksi.

Lopulta se suurin käänne oli kun muutin puolisoni kanssa toiselle paikkakunnalle, tänne Turkuun jossa edelleenkin asumme (yksi parhaimmista päätöksistä ellen sanoisi!). Puolison serkku perheineen asusteli täällä ja saimme heiltä paljon tukea uuden elämäntilanteen edessä. Mutta kieltämättä ensimmäistä kertaa tuntui että on todellakin yksin kaiken uuden kanssa. Olihan minulla puolisoni mutta sukulaiset, kaverit ja ystävät jäivät Lahteen. Silloin takerruin ensimmäistä kertaa puhelimeen kiinni ja pidin yhteyttä paljon. Se helpotti sitä kaipuuta ja muutoksen tuskaani.

Vaikka nyt on saanut jo ihania ystäviä ja kavereita niin silti sitä edelleen roikkuu liikaakin puhelimessa. Pitää selata Facebookia ja Instagramia. Pitää päivittää, pitää olla somessa, pitää olla olemassa. Olla olemassa? Ihan kuin se, että päivittää someen jokaisen liikkeen ja tapahtuman niin tarkoittaa että on olemassa. Miten ennen pärjättiin ilman tätä jatkuvaa ”ota kuva ota kuva ota kuva” -meininkiä. Noh, ennen oli asiat toisin. 

   
En ole yhtään sen parempi ihmisenä. Tykkään julkaista kuvia, kertoa missä mennää ja mitä tehdään. Kuvat tuovat itselle paljon muistoja. Ikuistettuja hetkiä. Tietysti vielä kun aloitin pitämään tätä blogia niin vaatii enemmän työtä että tulee julkaistua tekstejä ja kuvia. Eihän välttämättä kovin moni löytäisi lukemaan blogiani, jos en siitä mitään laittaisi someen. Some on kanava ja väylä itsensä ilmaisemiselle.

Siitä tulee niin hyvä mieli, kun joku huomaa. Joku reagoi. Joku kehuu. Siitä saa paljon virtaa. Se tuottaa inspiraatiota. Inspiraatiota tuottavat myös toisten mahtavat ja kauniit kuvat. On hienoa nähdä miten ihmisillä menee. Missä kaikki menevät. Mitä tekevät. Varsinkin treenijuttuihin tuntuu etten kyllästy koskaan. Aina on mageempia saavutuksia, treenivaatteita, kovempia tavoitteita. Se antaa motivaatiota itseä jatkamaan. Itseä olla mukana. Olla olemassa.

Kohtuus kaikessa. Haluan hetkiä elämässä, joissa voin olla ilman puhelinta. Voin olla? Ihan kuin tähän tarvittaisiin lupa. Tarvitsen tähän luvan itseltäni.

Haluan kulkea pitkin metsäpolkuja ja vain aistia miltä nyt tuntuu. Kuunnella lintujen laulua, ihastella luonnon kauneutta. Tutkailla ja kuulostella tulevaa kevättä. Haluan myös antaa itselleni luvan vain olla. Ilman sitä jatkuvaa someähkyä mikä painaa välillä päälle. Haluan myös antaa aikaa koiralleni. Että voimme yhdessä tehdä asioita, treenata tai vaan tallustaa metsässä ilman kiirettä. Tumppi rakastaa kun saa minulta täyden huomion. En halua metsässä ihmetellä mitä puhelimeen nyt pirahti. Kyllä kaiken ehtii katsoa myöhemminkin. Tottakai akuutit puhelut ovat eri asia. Mutta ei maailma kaadu siihen, kun ottaa hetken vain itselleen.

Samoja asioita haluan antaa myös puolisolleni. Sen, että olen läsnä. Kuuntelen kun hänellä on minulle kerrottavaa. En tuhlaa yhteistä hetkeä tuijottamalla puhelintani, jolloin puolet asioista menevät hienosti ohise. Haluan olla tässä ja nyt. Edes sen hetken. Pienen hetken.

Some on tärkeä juttu nykypäivänä. Mutta se ei saa olla liian tärkeä, ettei ole enää aikaa olla läsnä läheisten kanssa. Tai lähimmäisten. Jos lähimmäinen tarvitsee apua, oletko liian kiireinen auttaaksesi? Viekö some kuitenkin enemmän sinua, kuin haluaisitkaan?

Terkuin

Hanna ja Tumppi